MIKSI PITÄÄ MENNÄ NIIN KAUAS VOIDAKSEEN PALATA KOTIIN?
Sylvian joululaulu (ruotsiksi Sylvias hälsning från Sicilien) on Zacharias Topeliuksen vuonna 1853 julkaisema runo, jonka Karl Collan sävelsi joululauluksi vuonna 1918. Se on rakastetuimpia
joululauluja -Yleisradion äänestyksissä vuonna 1960 ja 2002 se valittiin kaikkien aikojen kauneimmaksi joululauluksi.
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Laulun Sylvia, eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla ), on muuttolintu joka talvehtii Sisiliassa. Runo kertoo etelän ihmeistä, kuten sypresseistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.
Punarinta on sinnitellyt Katumalla lämpimän syksyn ansiosta pitkälle lokakuuhun, ja sen pirteä tiksutus on elävöittänyt muuten jo vaienneen pihan hiljaisuutta. Mutta sitten, viimeistenkin vitkuttelijoiden lähdettyä, luontoon tulee radiohiljaisuus. On odotettava viisi pitkää kuukautta ennen kuin ensimmäiset laulajat ottavat taas paikkansa metsän kuorossa.
Silloin alkaa miettiä itsekin vakavissaan, pitäisikö lentää rautasiivin sinne
Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun.
Miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin,
ja sää aina kuin toukokuun.
JOSSAKIN PÄIN MAAILMAA ON AINA KEVÄT
Olisi hurmaavaa kokea vuoden aikana kolme kevättä ja kolme Laukan kukintoa, tuon hauskan violetin pallerokukan, joka kiinnostaa myös pihapiirin pörriäisiä. Onhan se mahdollista, kun ei laske omaa hiilijalanjälkeään. Nimittäin kun laskurin laittaa netissä päälle ja lataa siihen kevään etsimiseen tarvittavat lentokilometrit, joutuu rosvosektorin ryöstettäväksi ja Save the planetin mustalle listalle.
Kun Katumalle on saapunut sydäntalvi, eikä talvipäivän seisaus ole heilauttanut valoisuusmittaria vielä yhtään, on lohdullista tietää, että maapallon toisella laidalla Argentiinassa elämä herää kevääseen. Linnut rakentavat pesiä, pääskyset kirkuvat taivaanlaella ja sieppaavat hyönteisiä poikasilleen, ja karja-alueella La Bambassa on syntynyt vihreille niityille hevosten, lampaiden ja vasikoiden uusi populaatio.
Ja ihanat Laukat kurkottelevat pitkävartisina kohti taivasta, pyöreä pallomainen kukinto heiluu leudossa tuulessa.
Kun helmikuun lopulla haluaisimme alkaa vastaanottaa laululintumme takaisin ja nähdä lumipeitteen hupenevan kukkapenkeistä, meidät saavuttaa tieto, että Euroopan läntisimmässä kolkassa, Portugalissa, on jo kevät. Voi sitä mustarastaiden laulukuoroa ja nokikanojen poikasten räpiköintiä pienten lampien ja järvien rannoilla! Ihanat Laukat kurottelevat sielläkin taas kohti taivasta.
Mutta viimein - voi sitä riemua, kun Punarinta on palannut! Helinä alkaa jälleen puutarhassa ja syreenipensaiden oksilla. Ja Katuman rannallakin voi katsella, kuinka punarinta nyppää hyönteisen taivasta kohti kurottavan Laukan violetinpyöreästä pallerokukinnosta.
Nyt on kuitenkin vielä joulukuu, ja tunnelma kuin Aleksisi Kiven runossa Joulu-ilta: on sumuista, pilvet liikkuvat raskaasti, ilma on kostea ja suojainen, tuuli puhaltaa metsässä. Kuitenkin sydämessä on riemu kuin hääjuhlassa, koska on tulossa joulu-ilta!
Voimme vain kuvitella, kuinka punarintamme kaukana lämmössä tapailee oksallaan tuttua laulua:
Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.
Seuraavassa pakinassa maaliskuussa Punarinta puuhastelee jo ahkerana kevättalvisessa puutarhassa.
Punarinnan vuosi oli toimittaja Helena Leppäsen pakinasarja jokaisen kuukauden tuomista mietteistä vuosien 2015-2017 välillä.