MIKÄ SE SIELLÄ JÄRVELLÄ HUUTAA?
"Kuikkahan se siellä kiljuu", vastasin naapurin rouvalle eräänä päivänä kesäkuun alussa 70-luvun loppupuolella. Salaperäisen tuntuinen, arka lintu oli poikennut Katumalle ja huuteli vastauksen toivossa signaaliaan quuiiick-ko, quuiick-ko, quiiiick! Järvellä näkyi suurikokoinen kuikka nokka vinosti koholla mikä onkin hyvä tuntomerkki lintua kauempaa tarkasteltaessa. Kiikarissa näkyi komea harmaapäinen, valkomustajuovitetulla kaulalla ja valkolaikkuisella selällä varustettu lintu. Taianomainen vetovoima huokui linnusta ja sanomattakin oli selvää, että pullasorsille se ei uhraisi katsettakaan.
Kuikan ääntelyt ja mystinen olemus saivat 1800-luvun loppupuolella eläneen KuikkaKoposeksi kutsutun silmänkääntäjän ja kansanparantajan uskomaan linnun taikavoimiin. Nimensä "Kuikka" oli saanut kuikannahkaisesta yrtti- ja rohtolaukustaan, jossa rohdokset saivat parantajan mielestä osan voimastaan. Vielä kun parannettava siveli lopuksi kuikannahkaista rohdoslaukkua, parantuminen oli varmaa.
Kuikka (Colymbus arcticus), kuikka pesii järvellämme suojaisissa paikoissa, vedenrajan tuntumassa maalla tai jollakin mättäällä. Pesässä on yleensä kaksi munaa, haudontaajan ollessa kolmisen viikkoa. Hautovaa kuikkaa ei pitäisi koskaan lähestyä maalta tai järveltä, koska lintu lähtee pesältä ja voi palata vasta pidemmänkin ajan kuluttua. Kouliintuneet varikset tietävät tämän ja lopun voi vain arvata.
Karujen erämaajärvien ja suurten sisäjärvien selkävesien lintuna pidetty kuikka ottikin Katumajärven omakseen ja kanta alkoi vahvistua osittain 80-luvun alkupuolen moottorivenekiellon ansiosta. Kuikkien liikehdintää ja erityisesti ääntelyä onkin mielenkiintoista seurata muiden vesilintujen ohella, joita järvellä pesii runsaasti; mm. pahaääninen ja arka härkälintu, ääni muistuttaa lähinnä rääyntää.
Nykyisin kuikan edellä kuvailtu kutsuääni järvellä saa melkein poikkeuksetta vastauksen, tyynellä ilmalla jopa parin kilometrinkin päästä. Ääntely loppuu usein lyhyeen qvick-ääneen ja sukellukseen, jota säestää voimakas räpylöiden läiskäytys. Kuikka päästelee usein myös matalahkoa "nasaalivoittoista" khoookh-ääntä parin kolmen sekunnin välein, johon havainnoitsija voi myös yhtyä asettamalla kätensä nenän ja suun ympärille ikäänkuin suljetuksi torveksi . Ääntelystä muodostuu vuoropuhelu kuikan kanssa; se kääntelee päätään epäluuloisesti ja sukeltaa lopulta arvokkaasti mutta ehkä hieman nöyryytettynä.
Loppukesällä kuikat kokontuvat silloin tällöin yhteen keskelle järveä, johtuuko seseurallisuudesta, yhteiskalastuksesta vai mistä; näyttää siltä kuin ne keskustelisivat keskenään, välillä ikäänkuin yhteisestä päätöksestä sukelletaan ja noustaan jälleen pinnalle vaihtamaan kuulumisia.
On upeaa nähdä kuikan nousevan järveltä varsinkin tuulisella ilmalla; nousu tapahtuu aina vastatuuleen (samoin lasku) pitkällä nousukiihdytyksellä räpylöiden pärskeellä siipien viuhtoessa ankarasti. Kiihtyvällä vauhdilla kuikka nousee loivaan kiitoon ja jatkaa lentoaan kuin nuoli suoraan jalat suorina pyrstön korvikkeena tai kaartaa tyylitellysti haluamaansa suuntaan.
Muuttosuunta on Itämeren ja Keskieuroopan kautta Välimerelle tai Mustallemerelle. Ilmaston lämmetessä, jotkut yksilöt voivat ehkä nykyään talvehtia jopa Itämeren eteläosissakin.
Jotta saisimme kuikan (kuikat) pysymään Katumalla, olisi ensisijaisen tärkeää sen ja myös muiden vesilintujen pesintämahdollisuuksien turvaaminen unohtamatta ruovikoissaja pajukoissa viihtyviä muita lintulajeja. Monipuoliset järven rantakasvustot mm. Idänpäässä, Paavolassa, Ruununmyllynjoella ja pohjoispään idänpuolinen reuna kaislikkoineen, pajukkoineen sekä suoalueineen luovat ainutlaatuiset olosuhteet erilaisille lintupopulaatioille.
- Terv. Paavolanrannan "kuikka"