Ei ikävään kuole

- Helmikuu 2015 -

Tarina englantilaisesta lastenkirjasta vuodelta 1855:

"Lintunen, Punarinta,

rinta ruosteenpunainen,

lauloi helmenkirkkaan laulun,

vaikka maa oli huurteinen."

Siinä lintunen aikoo jäädä talvehtimaan kotipuistoonsa, vaikka pikkulinnuista moni pyrähtää siivilleen, koska ruokaa on vähän ja kylmä ottaa voimille. Urhokas Punarinta toteaa: aion selviytyä täällä, minä kotipuistoon jään, vaikka talvi on ankara. Minä uskon, että löytyy pieni muru sieltä, toinenkin. Ja rohkeus, toivonkipinä voi sekin pitää hengissä.

Kun marraskuussa haikean tuskaisena kerroin ystävälleni, kuinka vaikeaa on siirtyä kaupunkiin ja jättää rakas kesäpaikka talviteloille uinumaan, hän totesi siihen, kuinka hän kuolisi varmasti ikävään, jos joutuisi asumaan Helsingin-seudun eli kehäkolmosen ulkopuolella - siis kaukana kaikesta, kulttuurista ja ihmisistä. Mielessäni ajattelin että eikös se Helsingin lähiseutu ole juuri aikamoista maaseutua. Siis asuminen kehä ykkösen ja kolmosen välissä tai Espoon perukoilla - rajaseutua, yhdysteitä, pusikoita ja parhaat päivänsä nähneitä kolkkoja lähiökeskuksia. Eikä sieltä ihan hetkessä pääkallopaikallekaan päästä, toisin kuin Hämeenlinnasta, josta Intercity syöksee tunnissa aivan kaupungin sydämeen.

Ja se ensimmäinen junaratakin rakennettiin aikoinaan täältä Hämeenlinnasta - historian ja asutuksen keskuksesta - Helsinkiin 1862, ei toisinpäin.

PUNARINTA TUO METSIEN JA PUISTOJEN SOITTORASIA

Nyt on talvi, ja olen sulkenut isommalla sisäänkäynnillä varustetut pöntöt verkoilla. Pienet pöntöt toimivat laavuina extreme-ulkoilijoille sekä jälkijättöisille pienille lintuystävilleni. Ei ikävään voi kuolla, eikä oikein ennätäkään, kun täytyy seurata kuka syö mistäkin siemenbaarista minkäkinlaisia pähkinöitä ja viljalajeja. Eikä saisikaan, koska pysähdyskeitaat eivät saa jäädä tyhjilleen.

Eihän Lapissakaan tulisi mitään, jos ylipitkäksi suunnitellulla hiihtolenkiltä ei häämöttäisi pitkän tunturisuoran päässä puolimatkan krouvia, pientä tulisijaa, kotaa, missä saa hengähtää ja missä on tarjolla vähän energiaa paluumatkalle. Terveysruokaa siis tarjoilen siipiveikoilleni ja heinää sarvipäisille talvivierailleni, eli peuroille. Joka vuosi ne ilmaantuvat tammikuussa pihamaalle. Pieniä sorkanjälkiä tontin metsänreunassa. Siinä ne ruokailevat pakkaskauden ja helmikuussa siirtyvät jälleen metsään. Terveysruoasta puheen ollen: itse olen tykästynyt alkuviljaan eli spelttiin ja sen erilaisiin olomuotoihin. Spelttipuuroon, spelttivehnään, spelttihelmiin - suosittelen!

LASKIAISESTA ALKAA LASKEUTUMINEN JA UUDEN KEVÄÄN ODOTTELU

Keskitalven pakkasiltoina täydenkuun aikaan, kun tumma taivas ja kirkas kuu ovat värjänneet lumisen maiseman siniseksi, kuuntelen hiljaa uimalaiturilla vedenalaisia ääniä.

Äänet ovat kuin valaan ulvahduksia syvältä veden uumenista. On ihanaa sattumaa, että melkeinpä ainatammikuussa onnistuu kohtaamaan juuri sen illan, kun edellisen yön kova tuuli ja pakkanen ovat jäädyttänet järvemme pinnan peilikirkkaaksi ja niin paksuksi, että voi turvallisin mielin laittaa jalkaan retkiluistimet ja karauttaa keskellä järveä sen päästä päähän. Pimeän hiljaisuuden rikkoo narskahtava ääni kun retkiluistin pureutuu rapisten jään pintaan. Silloin voi kuvitella olevansa kuin Finlandia-hiihdon kärkijoukoissa.

Tuossa hiihdossa yhteisön voima on suuri, kun peräkkäin kilvoitellaan läpi mäkien, harjujen ja peltojen. Satapäin miehet syöksyvät aikanaan Katumaltakin, Harvialan päädystä suksillaan kohti Salpausselkää ja numerolappu rinnassa antoi voimaa.

Minä syöksyn kypärä päässä, sauvat kädessä ja jäänaskali kaulassa, valmiina pelastamaan, jos joku jäälleuskaltanut peltohiiri olisi vahingossa pudonnut avantoon.

Silloin kuulen illan pimeydessä täydenkuun aikaan, kuinka pakkanen puhuu paukkuessaan paksujen puidenrungoissa. Ja puut huokaavat: "Älä nyt viitsi, muutenkin kuoria kivistää. "

Näen, kuinka erilaiset uimalaiturit kärkkyvät rannoilla kuin odottaen, josko joku pysähtyisi istahtamaan. Niillä on niin yksinäistä, kun ei tapahdu mitään. Järviheinä ja kaisla ovat jähmettyneet pakkasöiden seurauksena pystyyn kuin Lontoon vahakabinetissa.

Tanssia vetten päällä, luistella pitkin kuunsiltaa, kun taivaalla valoa antaa suuri taskulamppu sekä tuhatpäinen tähtiorkesteri. Silloin mieli uskaltaa sitä ajatella karvalakin uumenissa että suuri kevät on jo tulossa - siksi seuraavassa pakinassa Punarinta aprikoi, että mistä sen kevään aistii ensimmäisenä. Ehdotuksia?

Punarinnan vuosi oli toimittaja Helena Leppäsen pakinasarja jokaisen kuukauden tuomista mietteistä vuosien 2015-2017 välillä.