"Elää niin kuin kasvi minä tahtoisin,
niin kuin puu vain kasvaa ja miettiä,
olla koko ajan alttiina ilmoille ja vuodenajoille,
valolle ja kunnon pimeydelle,
sateelle, tuulelle, hallalle,
lumelle ja pakkaselle.
Vuodenaikoja minä rakastan,
ihmistä pelkään.
Ihailen kasvien kestävyyttä."
Kevättalvessa parasta on valo ja ensimmäinen todellinen aurinkopäivä.
Edellisenä päivänä aurinko sulatti lumen jo sohjoksi, ja pakkasyön jäljiltä hiekka ja jää ropisevat jalkojen alla. Aamuilma on kirkas, raikas ja täynnä uuden lupausta.
Abit kirkuvat heitellessään karkkeja kuorma-autojen lavoilta, talitintit sahaavat titityytä kieli ulkona ja keuhkot pinkeinä. Ja keväinen talvipuutarhani herää ruususen unesta.
Pistän lumikengät jalkaan, ja sukellan rannan kaislikkoon keräämään pajunkissoja sekä koivunoksia verannan lasipurkkeihin. Asettelen kaupan narsissinkeltaiset pikkukukat huurteisen lasikuistin puupöydälle. Vanhat rottinkituolit narskuvat liitoksissaan - talven reumatismi on jäykistänyt ne, mutta ilma on lämmennyt ja kuistin kosteus antaa niille mahdollisuuden venytellä.
Aikaisin aamulla hanki kantaa - ja silloin Katuman jäällä on upea hiihtää!
Lenkillä voi pysähtyä suojaiseen kallionpoukamaan tähyilemään silmät viiruina aurinkoa ja taivaalle seestynyttä sineä: esirippu on avautumassa. Haluan olla ensimmäisten joukossa - seuraamassa kenraaliharjoituksia. Valo on kiirinyt myös kaikenlaisiin talvikoloihin. Lumessa voi havaita pieniä varpaanjälkiä, kun on varovaisesti lähdetty tunnustelemaan kevään ensimmäisiä hajuja.
Talvikontuni on pitänyt minut hyvillä mielin, vaikka talvi ei ollut helppo. Se oli jouluun asti merkillinen. Lauloin 4. adventtina joululauluja Hämeenlinnan kirkossa - nonstop laulaminen on muuten hieno keksintö. Ja joululauluja hyräillen levitin sitten iltahämärissä marjapensaille ja vadelmapuskille puutarhakalkin. Sitten alkoivat maailmanlopun kelit: pakkanen paukkui ja pamautteli lasisia vichypulloja eteisen tuulikaapissa. Se oli sujahtanut lupaa kysymättä ovenraosta ulkoeteiseen - onneksi tulin sen pysäyttämään.
Olen valmis itämään
Mutta nyt - talvipäivän seisauksesta on melkein kaksi kuukautta, mikä minulle merkitsee jo ehdotonta kevättä. Nimittäin neljän kuukauden kuluttua seisaus alkaa rullata toiseen suuntaan. Time flies when you have fun.
Olen karsinut vattupuskista viimevuotiset kellastuneet rangat, jotta uusilla versoilla olisi tilaa nousta toukokuussa heti, kun siltä tuntuu. Puskien päälle olen levittänyt peuroille pakkasten ajaksi varatun talviheinän rippeet sekä paperisäkissä kypsyneen hevosenlannan vaahteran alta. Sinne vaan, lumen kanssa yhteiseksi keoksi. Ensimmäiset siipiveikot lienevät tyytyväisiä, kun pitkän lentomatkan jälkeen on hieman murkinaa lumisen hangen pinnalla.
Talven myrskyissä tiensä päättäneet puunriekaleet on raivattu, niiden runko on tömähtänyt moottorisahanirrottamana hangelle tai järvenjäälle. Huhtikuussa klapipino kuivuu metsänreunassa ja viestittää, että tulevaankin talveen on jo alettu varautua. Mutta on klapipinosta iloa myös ensimmäisille kaukomatkalaisille, siitä on helppo noukkia talvihorroksesta herääviä pikkuötyköitä.
Kivijalan kupeessa krookukset alkavat seinän ja lumen suojaamina hiljalleen harkita ylösnousemusta. Pääsiäinen lähestyy - paasto päättyy ja uusi elämä alkaa. Kiitollisin mielin ja sydän pakahtuneena voi taas odottaa "luonnon kevätkalenterin" jokaisen luukun avautumista.
"Ottakaa minut joukkoon.
Sallikaa minun aloittaa olemalla maata,
antakaa kokea mitä minusta tulee,
millaisena alan itää,
mitä lajia olen.
Sisar sieni, veli puu,
olen valmis olemaan sammal!"
Eeva Kilpi , ote runokokoelmasta Metsästä - kootut runot 1972 - 2000.
Toukokuussa Punarinnalla on kiire kasvattaa ruukuissa kukkasipuleita ja taimia, lisäksi pitää ehtiä muuttolintujen sopuisaksi Bed and Bread -emännäksi.
Punarinnan vuosi oli toimittaja Helena Leppäsen pakinasarja jokaisen kuukauden tuomista mietteistä vuosien 2015-2017 välillä.