On vuoden loppu ja Katumalla alkaa olla auttamattoman hiljaista. Niin hiljaista, että tekisi itsekin pyytää lupaa mennä talvihorroslevolle. Kaukomaille en voi vielä lentää, en ennen joulua. Sillä kesän ja kauniin syksyn viimeistenkin muistojen täytyy ensin haaleta muistoista, ikävän irrota, kuin ruven, joka lähtee vasta kun iho on lopullisesti täysin terve. Minun ihoni ikävöi vielä mennyttä kesää.

Kesä oli hyvä, linnut lauloivat kauniisti, Katuman vesi oli kirkas ja raikas, sato rehevä ja kukat kukkivat runsaina aina lumentuloon asti. Syksy ei tule yllättäen, siihen luonto antaa aina pieniä näkymättömiä ennusmerkkejä. Mutta talvi ei lupaa kysy, yhtenä aamuna se heittää lumen niskaan ja peittää kaiken alleen. Vaaleanpunaiset ruusutkin, jotka vielä kukkivat suojaisessa paikassa.

Minusta tuollainen käytös on epäreilua, vaikka havukasa on ollut valmiina arkoja kukkia varten jo pitkään. Mutta sitten, kun yhden päivän on poissa päivystämästä, on lumi käynyt vieraisilla.

Yöllinen lumi on samanlainen vieras kuin minun ei toivottu naapurini. En sitten yksinkertaisesti millään löydä mitään herkkää ja kaunista meidän naapuriasumisestamme. Meillä ei ole mitään yhteistä, tai sitten hirvittävän paljon. Nimittäin minulla ja supikoiralla.

Iltasella kävelen pihamaan ympäriinsä, korjaan kukkien asentoa, tarkastelen kasvimaan kasvustoa, marjojen kypsymistä ennen nukkumaan menoa. Aamulla kun astelen pihamaalle, voi nähdä joko saviset tai märät varpaanjäljet terassiemme laudoituksella tai kostean maan pinnalla. Peräjalkaa on toisetkin nahkavarpaat tonttini käynyt mittaamassa. Keväällä se aloittaa päivystysretkensä rannan kaislikossa hautovien lintujen pesissä ja elokuussa mittaamassa karviaisteni kypsyysasetta.

Asumusluolastonsa se on raivannut puuliiterin taakse metsään, mielestäni aivan liian lähelle toisen asukkaan – minun asumustani ja sisäänkäyntiäni. Haluaisin hieman yksityisyyttä. Turhaan olen pyytänyt.

Kesän mittaan olen aina kehottanut miesväkeä pistäytymässä metsässä ja merkkaamassa reviiriä heidän nurkillaan, ystävien koirat pyydän koloretkelle. Mutta turhaan.

Nyt olen päättänyt ottaa raskaimman aseen käyttöön tässä naapurisovussa. Päätin kumota vierastalon kesäveeseen kompostin suoraan pääsisäänkäynnin päälle ja loput herrasväen oman käymälän päälle.On meneillään suuri tornien taisto. Kenen torni jää päälimäiseksi ja häviäjä - se saa pakata lentomatkalaukkunsa ja muuttaa kauemmaksi.